Pohdin tässä blogissa yhteisöpohjaisia työllisyyspalveluja lähinnä erilaisten kansainvälisten esimerkkien kautta. Kansainvälisesti teema kytkeytyy usein sellaisiin toteutustapoihin, joissa erilaiset työllisyyspalveluita toteuttavat tahot integroituvat tiiviisti paikallisiin toimintakonteksteihin.
Yhteistä näille malleille on se, että ne yhdistävät julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin osaamista paikallisesti. Malleissa on vähän samaa ideaa kuin suomalaisessa kuntien ekosysteemiajattelussa. Erona kansainvälisiin esimerkkeihin usein on, että yritykset tai järjestöt ovat ehkä näkyvämmin mukana toiminnassa ja julkinen sektori ennemmin järjestäjänä, tukena tai rahoittajana.
Iso-Britannia: markkinaehtoista, mutta yhteisöllistä tukea
Britanniassa Work Programme (2011–2017) oli ehkä tunnetuin yksityis- ja järjestötoimijoiden vetämä työllisyysohjelma. Siinä valtio kilpailutti palveluntuottajat, jotka saivat korvauksen vasta, kun työnhakija työllistyi ja pysyi työssä. Mukana oli isoja yrityksiä kuten Ingeus ja Maximus, mutta myös järjestöjä kuten Shaw Trust. Malli korosti tulosvastuuta, mutta myös paikallista kumppanuutta: palveluntuottajat rakensivat yhteistyöverkostoja työnantajiin ja koulutuksen toteuttamiseen. Paikallisiin alueisiin järjestetty kilpailutus ja sopimushallinta tukivat tätä.
Käytännössä Work & Health -ohjelma jatkoi tätä kehityskulkua, erityisesti sen paikallisina toteutuksina kuten Work & Health Manchester, jonka ”osatoteutuksissa” korostui juuri vahva yhteistyö paikallisten työnantajaverkostojen ja yhteisöjen kanssa (esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten kohdalla).
Kanada: provinssit ja yksityiset palveluntuottajat samassa verkostossa
Kanadassa työllisyyspalvelut ovat provinssien vastuulla. Suomalaisten silmälasien läpi yksi kiinnostavimmista esimerkeistä on Ontario, joka on uudistanut järjestelmäänsä luomalla eri toimijoiden yhteisen ”ekosysteemin”, jossa alueellinen toimija (yksityinen lead provider) koordinoi verkostoa, palvelua sekä palveluverkostoa. Lähtökohtana tässä on etsiä alueellisella tasolla erilaisia paikallisia ratkaisuja, joiden kehittämistä keskitetty koordinaatio pyrkii kiihdyttämään.
Uudistuksen taustatavoitteena on mielestäni eri palveluiden (koulutus, työllisyys ja sosiaalipalvelut) integraatio eli yhdistämispyrkimykset. Uudistuksen operatiivisena moottorina on palvelujärjestelmän managerirooli (Service System Manager, SSM), joka toimii tällaisena koordinaattorina tietyllä alueella. Toimintamalliin liittyy palveluntuottajien vahva tulosperusteisuus (sekä työllistyminen että työssä pysyminen). SSM-rooliin valitaan toimijoita Kanadan tapauksessa erilaisten esivalintojen tai kilpailutusten kautta ja koordinaattori voi olla joko julkinen tai yksityinen toimija.
SSM ei siis ole perinteinen viranomainen, vaan se voi olla yksityinen yritys, korkeakoulu, tai järjestö. SSM:n rooliin kuuluu alueellisten verkostojen johtaminen, sopimusten ja rahoituksen hallinnointi, tulosperusteisten palvelujen suunnittelu sekä erilaisten paikallisten yhteyksien sopiminen sekä raportoida ja kehittää tuloksia. Nämä ovat samoja tehtäviä kuin työllisyysalueella Suomessa periaatteessa on, vain toteutusmalli on toisenlainen. Kanadan toimintamalli on vasta alussa, mutta argumenttina on ollut paikallisten (paikallisista yhteisöistä) lähtevien palvelujen toteutuksen suunnittelu.
Itävalta: Kiertotaloutta ja työllisyyttä yhdistävät toimijat
Itävallassa puolestaan ”yhteisöllisiksi työllistämisen malleiksi” on kuvattu esimerkiksi Grazin ympäristössä toimivan RepaNetin kaltaisia pitkäaikaistyöttömien toimintaympäristöjä. Toiminnoiltaan ne ovat muistuttaneet meillä esimerkiksi tuotantopainotteista työpajatoimintaa tai kierrätyskeskustoimintaa, joskin itävaltalaisissa esimerkeissä työllisten osaamisen kehittäminen ja kouluttaminen on vahvemmin toiminnan keskiössä. Itävallan RepaNetin toiminnassa pitkäaikaistyöttömille luodaan työmahdollisuuksia ympäristöpalveluissa ja korjaustoiminnassa – yhteistyössä kuntien ja yksityisten yritysten kanssa. Työllisyyspalvelut avustavat toimintaa palkkatuen kaltaisilla instrumenteilla ja Repanetin koulutusinterventiot ovat heidän omiaan, työn oheen kehitettyjä koulutussisältöjä.
Noin 70 % pitkäaikaistyöttömistä on saatu Repanetistä pysyvään työsuhteeseen (RepaNetin oman seurannan mukaan), mikä on hieman enemmän kuin esimerkiksi Wienin vastaavissa organisaatioissa. Toinen oleellinen tekijä on vahva yhteistyö paikallisten työnantajien kanssa.
Lopuksi
Yhteisöpohjainen työllisyyspalvelu ei tarkoita pelkästään paikallista toimintaa — se tarkoittaa ajattelua, jossa työllistyminen on yhteisön sekä paikallisten toimijoiden yhteinen asia, ei vain sosiaalipoliittinen ongelma. Kaikissa näissä esimerkeissä on yhteistä vahva paikallinen yhteistyö työnantajien kanssa sekä eri sektorirajat ylittävä PPP-yhteistyö. Suomessa seuraavat vuodet näyttävät, otammeko tästä mallia — vai jäämmekö puolitiehen.
