Suomessa työllisyyspalvelut ovat ison muutoksen keskellä. Vastuu on siirtynyt paikallistasolle, uusia työllisyysalueita rakennetaan ja samalla etsitään vastausta vaikeaan kysymykseen: miten ihmisiä autetaan työhön silloin, kun työllistymisen esteet eivät ratkea vain avoimilla työpaikoilla, työnhaun valmennuksella tai lyhyellä koulutuksella?
Käyn tässä läpi eri maissa olevia ajattelutapoja ja vertailen niitä Suomen tilaisuuteen. Monissa maissa työllisyyspalvelujen onnistuminen ei perustu siihen, että työnhakija ohjataan tehokkaammin hakemaan töitä. Sen sijaan yhä useammin ymmärretään, että työllistyminen rakentuu kolmen asian varaan samanaikaisesti: osaamisen kehittämisen, työmarkkinoiden kohtaannon ja työ- tai toimintakyvyn tukemisen.
Meidän näkökulmastamme erillisyys on haastava asia. Meillä työkykyyn, kuntoutukseen ja työllistymisen edellytysten kehittämiseen liittyvät kysymykset ovat usein eri järjestelmissä. Työllisyys- ja hyvinvointialueiden yhdyspinnat voivat toki auttaa asiassa, silloin kun ne toimivat. Kuntoutus on osin oma markkinansa, omine palveluineen ja toimijoineen. Lopputulos on monelle asiakkaalle tuttu: työllistymisen polku jakautuu osiin, joista kukaan ei oikein omista kokonaisuutta.
Kohtaanto-ongelma tarkoittaa arkikielessä usein sitä, että avoimia työpaikkoja on, mutta tekijöitä ei löydy. Kohtaannon kulmana on myös se, onko ihmisellä riittävä osaaminen, riittävä työkyky ja riittävä tuki päästäkseen siihen pisteeseen, mutta ei erillisinä hetkinä, vaan ”yhtä aikaa”.
Tässä mielessä monissa maissa puhutaan “employabilitystä” (ei suoraan, mutta eri kielien johdannaiskäsitteinä), työllistettävyydestä. Sana voi kuulostaa tekniseltä, mutta sen ydin on yksinkertainen: työllistyminen ei ole vain työn vastaanottamista, vaan kykyä päästä työmarkkinoille ja pysyä siellä. Se rakentuu osaamisesta, työkyvystä, sosiaalisesta tilanteesta, itseluottamuksesta, ohjauksesta ja työnantajakontakteista.
Pohjoismaissa parhaat esimerkit eivät erottele jyrkästi työnhakua, kuntoutusta ja osaamisen kehittämistä toisistaan. Sen sijaan niitä katsotaan samana kokonaisuutena asiakaspalvelussa yhtäaikaisesti. Ajatus on, että jos ihmisellä on mielenterveyden haasteita, puutteellinen koulutus, katkonainen työhistoria tai vaikeuksia kiinnittyä työelämään, ratkaisu ei löydy yhdestä palvelusta. Tarvitaan yhteinen polku, jossa työnantajayhteistyö, koulutus, sosiaalinen tuki ja työkyvyn vahvistaminen kulkevat rinnakkain.
Klassinen esimerkki näiden näkökulmien yhdistämisestä on IPS (paradoksaalisesti yksi tutkituimpia palveluita, mutta jää kalleutensa takia piiloon). Tanskassa taas käytännön esimerkki on kuntien ”rehabiliteringsteam” eli moniammatillinen kuntoutustiimi. Se käsittelee tilanteita, joissa ihmisellä on heikentynyt työkyky ja tarvitaan kokonaisarvio siitä, mikä laajasta palvelurepertuaarista auttaisi töihin paluussa. Briteissä tämä näkökulma on keskeinen kaikissa isommissa tulosperusteissa työllisyysohjelmissa, näkyy esimerkiksi Work & Health-ohjelmassa.
Varsinkin tässä Euroopan ”parhaassa työttömyystilanteessa”, Suomessakin tulisi puhua enemmän työllistettävyyden rakentamisesta, ei vain työllistymisestä. Tämä muuttaa myös kehittämisen näkökulmaa ja ainakin kolme teemaa tulee mieleen.
- Ensinnäkin työkyvyn tuen palvelut ja koulutuksen ja osaamisen kehittämisen palvelut tulisi olla nykyistä tiiviimmin yhdessä. Tämä edellyttää uudenlaisia palveluita, sellaisia, joita ei oikeastaan ole, koska siilot ovat niin vahvoja.
- Toiseksi koulutus- ja osaamispalvelut pitäisi nähdä työllisyyspalvelujen ytimessä, ei rinnakkaisena järjestelmänä. Tähän tarvittaisiin tueksi esim. osaamistilin kaltaisia ajattelumalleja.
- Kolmanneksi työnantajayhteistyön pitäisi ulottua myös niihin ihmisiin, joiden työllistyminen vaatii enemmän tukea ja tämäkin saattaa edellyttää erilaista otetta. Jos työnantajapalvelut palvelevat vain valmiiksi työllistyviä, ne eivät ratkaise kaikkein vaikeimpia kohtaanto-ongelmia.
Meillä keskustelu työllistettävyydestä ”marginalisoidaan” helposti johonkin asiakasryhmään, kun kyse on kaikille ihmisille yhtenäisestä ja hetkessä elävästä ominaisuudesta. Jos näin on, ei se nouse palvelujen suunnittelussa tavoitteen tai lähtökohdan tasolle.
