English Suomi

Language

Yhteys
Menu

info@owalgroup.com
010 235 6060
Kasarmikatu 23A, 00130 Helsinki

BLOGI: Pitkäjänteinen visio ja strategia maahanmuuttoon: Ollako vai eikö olla?

13.11.2026 Owal Group Avainsanat: , ,

Osallistuin 12.11.2026 Euroopan muuttoliikeverkoston (EMN) järjestämään seminaariin ”Pitkäjänteinen visio ja strategia maahanmuuttoon? – Tavoitteena yhtenäisempi ja tehokkaampi maahanmuuttohallinto Suomessa”. Seminaari piti sisällään useita kiinnostavia esityksiä ja keskusteluja. Kiitos Euroopan muuttoliikeverkostolle ja kaikille järjestäjille!

Ensinnäkin oli tervetullutta, että näkökulma oli kansallista laajempi (EU ja OECD). Kuten ylijohtaja Ilkka Haahtela Maahanmuuttovirastosta totesi heti alussa, EU:n taso ja kansallinen taso muodostavat yhden yhteisen maahanmuuttojärjestelmän. OECD:n johtaja Jean-Christophe Dumont toi puolestaan esityksessään hyvin esiin, että kansainvälisessä vertailussa Suomella on monella sektorilla vielä tekemistä, erityisesti työllisyydessä. Hänen esityksessään oli mukana myös tärkeä huomio siitä, että työperusteinen maahanmuutto koskee monenlaisia tehtäviä, ei vain korkean tason osaajia. Tämä voisi tarkoittaa meille myös sitä, että tulisi pystyä määrittelemään, missä määrin työperusteinen maahanmuutto on ratkaisu työvoimapulaan myös keskitason töissä, ei vain korkeaa osaamista vaativissa tehtävissä, joihin ei löydy täältä osaajaa, tai matalamman palkkatason töissä, joita kantaväestö ei syystä tai toisesta halua tehdä. Oleellista tässä on samalla se, että työperusteisen maahanmuuton tulisi tällöin olla osaratkaisu, koska samalla tarvitaan näiden työpaikkojen ja -tehtävien työskentelyolojen jatkuvaa kehittämistä. Näiden työpaikkojen on oltava myös kantaväestölle houkuttelevia, sillä koko työvoimatarvetta ei voida hoitaa kestävästi työperusteisella maahanmuutolla.

Samalla on syytä kiinnittää huomiota siihen, että maahanmuutto Suomeen on kasvanut nopeasti melko lyhyessä ajassa. Suomi siis on jo muuttunut vauhdilla. Käytännössä tämä näkyy suuremmissa kaupungeissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Tästä riippumatta vaikutti kuitenkin siltä, että kaupungit aktiivisina toimijoina eivät olleet kovin vahvasti näkyvillä päivän aikana pidetyissä esityksissä tai niistä seuranneissa keskusteluissa. Tuskin kuitenkaan voimme ajatella, että ratkaisut kansallisella tasolla tai keskushallinnon kehittämisessä takaavat paremman onnistumisen maahanmuuton monimutkaisissa kysymyksissä. Toki kaikkien toimijoiden yhteistyön tärkeydestä puhuttiin useassa puheenvuorossa, kuten myös asiakaslähtöisistä palveluista niin ennen maahantuloa, maahantulon alkuvaiheessa kuin myöhemminkin. Näissä kunnilla on tietysti keskeinen rooli. Kyllä kuntien puheenvuorojakin kuultiin, ja olihan tämä näkökulma mukana tietysti myös ministeri Ikosen avaussanoissa. Mutta samalla kun on totta, että EU:n taso ja kansallinen taso muodostavat aiempaa tiukemmin yhden järjestelmän, tekisi mieli lisätä kunnat vielä tähän samaan listaan.

Seminaarissa tuotiin esiin myös onnistumisia, kuten lupapalveluiden nopeuden parantuminen. Tästä moni antoikin tunnustusta. Palvelujen kehittämisessä ongelmat liittyvät ennemminkin palveluiden muodostamaan kokonaisuuteen ja tämän kokonaisuuden asiakaslähtöisyyden kehittämiseen. Ministeri Anna-Kaisa Ikonen paalutti päivän avauspuheenvuorossaan yli hallituskausien yltävää tavoitteiden asettamista ja toiminnan pitkäjänteisyyttä sekä sitä, että kehittämistyössä pidetään asiakas keskiössä. Tässä on menty Suomessa paljon eteenpäin, esimerkiksi Maahanmuuttovirastossa.

Seminaarin otsikossa oli meille kaikille haastava kysymys. Tarvitaanko maahanmuuttoon sitten yhteistä pitkäjänteistä visiota ja strategiaa? Tähän suuntaan kansliapäälliköt hahmottelivat taannoisessa ulostulossaan. He painottivat tarvetta sopia johdonmukaisista maahanmuuttopolitiikan päälinjoista, jotka kestävät aikaa.

OECD:n Jean-Christophe Dumont totesi, että Suomessa maahanmuutto on kasvanut nopeasti melko lyhyessä ajassa, käytännössä ihan OECD:n kärkivauhtia, vaikka määrä ja osuus väestöstä eivät sitä olekaan. Suomessa on yli 600 000 ulkomaalaistaustaista, joista yli 100 000 on syntynyt Suomessa. Kyse ei ole pienestä asiasta. Maahanmuutto on jo väestökehityksen, työikäisen väestön määrän ja innovaatiotoiminnan kannalta kehityksen keskeinen moottori. Vähän provokatiivisesti ajatellen tämä kaikki on saavutettu ilman varsinaista yhteistä visiota, ainakaan jos ajattelemme, että visio olisi aidosti yhteinen. Osalla tavoite vaikuttaa olevan ennemmin lähempänä nollaa.

Tilaisuudessa tuntui kuitenkin siltä, että on helpompaa puhua palveluista, tekoälyn käytöstä ja hallinnosta sekä niiden kehittämisestä kuin maahanmuuton vision ja strategian laadinnasta.

Sitran Aini Räisänen toi esiin alkusyksyn kansalaiskuulemisen alustavia tuloksia työperusteista maahanmuuttoa koskevista näkemyksistä. Karkeasti ottaen ne vastaajat, jotka uskoivat maahanmuuton tuottavan hyötyjä, hyväksyivät myös sen, että siihen sisältyy kustannuksia. Yhtenä ratkaisuna esitettiinkin maahanmuuton ”business case” -tapausten avaamista faktatiedoilla ryyditettynä. Mikä sitten on faktojen merkitys ihmisten asenteissa ja niiden muutoksissa?

Varmasti faktoilla on merkitystä, mutta maahanmuuton suuria kysymyksiä, kuten asenteita, vastaanottavuutta ja yhteenkuuluvuutta, ei varmaankaan ratkaista strategioilla tai hallinnollisilla ratkaisuilla. Voisi ajatella, että tänne joksikin aikaa töihin tuleminen ei aiheuta suurtakaan vastustusta. Ympäröivän yhteiskunnan pysyvä muuttuminen on kuitenkin eri asia. Jos maahanmuuton strategia kattaisi koko maahanmuuton, kysymys ei olisi vain siitä, keitä me tänne haluamme, vaan myös siitä, kuka tänne haluaa tulla ja miten tämä muuttaa yhteiskuntaamme ja yhteenkuuluvuuden tunnettamme.

Suhteessamme maahanmuuttoon on pohjimmiltaan kyse laajemmin myös siitä, mitä ajattelemme suomalaisuudesta ja siitä, kuka on suomalainen tässä ajassa ja tulevaisuudessa. Edellisenä päivänä oli Cultura-säätiön tapahtuma, jossa Helsingin kaupungin Pasi Saukkonen piti hyvän puheenvuoron Suomesta ja suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta. Pasi pohti tätä asiaa ymmärtääkseni siihen tapaan, että kyse on oikeastaan siitä, että myös kantaväestön pitäisi ”kotoutua” eli löytää oma paikkansa muuttuneessa maassa, kunnassa tai asuinalueella. Tätä kai se kaksisuuntainen kotoutuminenkin tarkoittaa. Muutosta meissä kaikissa.

Maan sisällä ulkomaalaistaustaisen väestön keskittyminen kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle tarkoittaa myös sitä, että Suomi eriytyy myös sitä kautta, että kantaväestö eri puolilla maata kohtaa aika erilaisia todellisuuksia arjessaan. Monimuotoisilla asumisalueilla lapset kohtaavat jo päiväkodista lähtien yhä monimuotoisemman ikäluokkansa. Tämä on lasten ja nuorten todellisuus heti alusta pitäen. Tilanne voi olla hyvin toisenlainen vain muutaman kymmenen kilometrin päässä. On siis myös niin, että kantaväestön sisällä todellisuudet ovat hyvin erilaisia. Joka tapauksessa on selvää, että kaikkien nuorten äänten tulisi kuulua vahvasti missä tahansa tulevaisuuteen luotaavassa visiossa ja strategiassa. Osalle näistä nuorista muutos on jo tapahtunut, mutta ei kaikille.

Mitä sitten voitaisiin saada aikaan, jos meillä olisi aidosti yhteinen visio ja strategia? Jotta se olisi aidosti yhteinen, siihen tarvitaan edustuksellista demokratiaa ja sitä kautta puoluepolitiikkaa. Jotta se olisi visio, sen pitäisi kuvata haluttua tulevaisuuden tilaa, joka on erilainen kuin nykyhetki. Sen tulisi siis kuvata aikaansaatavaa muutosta. Jotta se olisi strategia, sen pitäisi asettaa sellaisia suuntaviivoja, jotka vaikuttavat myös siihen, että maahanmuuttoa maahantulosta maasta poistumiseen tai paluuseen lähtömaahan kehitettäisiin kokonaisuutena. Tässä kokonaisuudessa kyse ei ole vain palveluista, vaan myös monimutkaisesta lainsäädännöstä, jota pitäisi kehittää pitkäjänteisesti lyhyen aikavälin poliittisten pisteiden kalastelun sijaan. Näihin prosesseihin kytkeytyy iso joukko eri viranomaisia, virastoja, kuntia ja muita toimijoita.

Vasta-argumenttina voisi varmasti esittää, että on olemassa riski, että maahanmuuton pitkän aikavälin visio ja strategia on mahdollista saada aikaan vain ”pienimmän yhteisen nimittäjän” mukaan. Pienin yhteinen nimittäjä voi tarkoittaa sitä, että asioista sanotaan kädenlämpöisesti tai sanotaan vain niistä asioista, joista ollaan riittävän samaa mieltä. Voidaan esimerkiksi sanoa jotain hyväpalkkaisista osaajista, mutta ei työperusteisen maahanmuuton kokonaisuudesta tai varsinkaan siitä, miten kaikki maahanmuutto voitaisiin nähdä työhön ja yrittäjyyteen johtavana, siis myös humanitaarinen maahanmuutto. Voidaan siis kyllä saada aikaan dokumentti, mutta sen sisältö vesittyy matkan varrella. Toisena riskinä voi nähdä sen, että saadaan aikaan sisällöllisesti tarkoituksenmukainen asiakirja, mutta sen ohjausvaikutus on vähäinen. Poliittista valtaa käyttävät hyödyntävät sitä silloin, kun se heille sopii. Maahanmuuttopoliittiset päätökset kumpuavat muualta kuin strategiasta.

Seminaarissa esitettiin sinänsä kiintoisa ajatus: jos maahanmuuttoa käsiteltäisiin osana jonkinlaista väestöstrategiaa, se asemoituisi osaksi laajempia kysymyksiä työikäisestä väestöstä ja työvoimasta. Tästä voisi epäilemättä olla hyötyä. Onhan sinänsä loogista, että kyse on siitä, missä määrin ja miltä osin negatiivista väestökehitystä halutaan kompensoida maahanmuutolla. Samalla on kuitenkin oltava realisti ja tunnustettava, että maahanmuuttopoliittiset kysymykset nousevat poliittisesti erikseen esiin, olivatpa ne sitten esillä erikseen tai osana laajempaa kokonaisuutta. Sellaista hopealuotia ei ole, jolla maahanmuuttopolitiikasta poistetaan politiikka, eikä siihen tule pyrkiäkään. On hyväksyttävä realiteettina, että maahanmuuttopoliittisilla kannoilla voitetaan ja hävitään vaaleja. Tilaisuuden loppupaneelissa käytiin hyvä keskustelu siitä, millaisia tavoitteita on ylipäätänsä mahdollista asettaa. Esimerkiksi nettomaahanmuuttoon valtio voi vain rajallisesti vaikuttaa kuten Sonja Hämäläinen TEM:stä loppupaneelissa huomautti – vaikka muuttoliike onkin keskeinen asia taloudelliselle huoltosuhteelle ja väestönkasvulle, niin se toimii kysyntäperusteisesti. Toinenkin kytkentä on mahdollinen – entä jos koko maahanmuuttoa käsiteltäisiin kokonaisvaltaisesti osana kansallista kestävän kasvun strategiaa? Tähän tuntuivat loppupaneelissa viittaavan ainakin Maahanmuuttoviraston Ilkka Haahtela ja TEM:n Sonja Hämäläinen. Tämä kytkentä sisältäisi kysymykset investoinneista, osaamisesta, työvoimasta, yritysten perustumisesta ja uusista innovaatioista. Muutoinkin loppupaneelin osallistujat kuulostivat suhtautuvan varovaisesti strategian laadinnan mahdollisuuksiin.

Entäpä jos onkin parempi jatkaa ilman yhteistä kansallista maahanmuuton visiota tai strategiaa pragmaattisella tasolla kehittämällä vain lainsäädäntöä, palveluja ja asiakasprosesseja paikallisella, alueellisella ja kansallisella tasolla? Tai entä jos laadittaisiin vain palveluiden, prosessien ja niiden kehittämisen strategia? Tällöin voitaisiin ratkaista esimerkiksi lupaprosessiin liittyviä ongelmia ja vaikka tarvittaessa määritellä se yhden toimijan vastuulle. Hallinnollisesti sekään ei olisi helppoa – ja mahdollisesti tällaisestakin voisi aiheutua lisäkustannuksia. Toki nykyinenkin toimintamalli on ongelmallinen, sillä jos johonkin asiaan panostaminen näkyy säästöinä toisella hallinnonalalla tai toimijalla, niin ei ole takeita, että näin toimitaan. Tästä problematiikassa käytiin hyvä keskustelun tilaisuuden loppupaneelissa.

Aiemmissa puheenvuoroissa tuotiin myös esiin, miten teknologiset ratkaisut (ml. automaatio ja tekoäly) myötävaikuttavat sekä prosessien uudelleen ajatteluun ja rakentamiseen, kustannuksiin että myös hallinnollisiin rakenteisiin ja niiden kehittämismahdollisuuksiin. Tuottavuuden parantaminen ja kustannusten pienentäminen liittyvät erityisesti tekoälyn hyödyntämiseen – varsinkin silloin kuin sillä voidaan samalla parantaa laatua ja oikeusturvaa. Jos näin sitten on, niin pitäisikö keskittyä ennemmin tähän kehittämiseen kuin laajempaan maahanmuuton strategiaan? Keskityttäisiin siis oikeastaan maahanmuuttohallinnon kehittämiseen maahanmuuttopolitiikan sijaan. Tänne mahtuisivat hyvin ministeri Ikosen näkökulmat asiakaslähtöisyydestä, elämänvaiheista, palvelupisteistä ja automaation ja tekoälyn hyödyntämisestä.

Todennäköisesti tällaisenkin prosessi- ja palvelustrategian laadinnassakin törmättäisiin samoihin kysymyksiin maahanmuuton ja sen eri tasojen hyväksyttävyydestä. Jäisi myös ratkaisematta se, että lainsäädäntö saattaisi matkan varrella tuoda poukkoilevia muutostarpeita. Ja eikö tuota kaikkea yllä mainittua voi tehdä ilmankin hallintoon, palveluihin, prosesseihin keskittyvää strategiaa?

En osaa vielä lukita omaa vastaustani siihen, tulisiko tällainen maahanmuuton visio ja strategia luoda, vaikka ymmärrän hyvin, mitä tarpeita ja ongelmia sen avulla voitaisiin periaatteessa ratkaista. Melko varmasti on kuitenkin niin, että on heti alkuun pohdittava, pyritäänkö käsittelemään koko maahanmuuttoa vai tehdäänkö tähän jo joitain lähtökohtaisia rajauksia. Näiden rajausten tekeminen ei sekään ole helppoa. EMN:n seminaarissa oli minusta positiivista, että siellä oli esillä myös maasta lähteminen tai paluu, omaehtoisesti, vapaaehtoisesti tai pakotetusti. Rajauksia tietysti voi tehdä monella muullakin tavalla, kuten myös OECD:n puheenvuorossa esitetyt kansainväliset esimerkitkin osoittivat. Kansainvälisissä esimerkeissä oli huomionarvoista sekin, että muutamissa maissa dokumentteja oli valmisteltu pitkään ja hartaasti, mutta julkaisemista odotellaan yhä.

Joku pieni vastarannan kiiski sisälläni päätyy ajattelemaan, että entä jos seminaarin jälkimmäinen osio eli ”yhtenäisempi ja tehokkaampi maahanmuuttohallinto Suomessa” on helpompi saavuttaa ilman, että rämmimme suossa eli ”pitkäjänteisen vision ja strategian laadinnassa”? Mieluusti olisin väärässä ja joutuisin toteamaan, että seminaarin otsikon molemmat puolet on mahdollista toteuttaa samaan aikaan. Ymmärrän kyllä, että hyvin voi ajatella niin, että ensimmäinen osa on edellytys jälkimmäiselle.

Viime kädessä nämä kysymykset palautuvat poliitikoille, poliittisille puolueille ja edustuksellisen demokratian rakenteille. Voisi toivoa, että kaikki puolueet ottaisivat syvällisesti haltuun maahanmuuton kokonaisuuden ja faktat sekä muodostaisivat oman käsityksensä myös siitä, miten maahanmuutto myös muuttaa sitä, mitä ajattelemme suomalaisuudesta tässä ajassa ja siitä, miten kaikki tässä yhteiskunnassa kuulumme yhteen.

Vaikka kysymykset palautuvatkin poliitikoille, painottaisin vielä lopuksi, että meidän kaikkien tulisi puhua yhdessä Suomesta, suomalaisuudesta, maahanmuutosta ja siitä, mitä kaikkea liittyy yhteen kuulumiseen tässä ajassa. Me kaikki olemme osa tätä muutosta joka päivä. Tämä keskustelu kuuluu meille kaikille osaksi muita arjen keskusteluja. Kun itse mietimme omia kantojamme vaikeampiinkin kysymyksiin, osaamme myös vaatia enemmän poliittisilta päättäjiltä. Ehkä sisälläni ei asukaan vastarannan kiiski vaan pieni optimisti, joka uskoo jo uudessa todellisuudessa elävän nuorison lisäksi kansan hiljaiseen, mutta maltilliseen enemmistöön?

Risto Karinen

Owal Group

p. 010 235 6060, info@owalgroup.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.

Kuinka voimme auttaa?

Avaa keskustelu kanssamme tässä: